Olen niin kova aloittamaan blogeja ja sitten niitä sulkemaan kun ei enää huvita kirjoittaa mutta jos tämä nyt säilyisi.

Tästä tulee odotus-blogi ja kirjaan ylös kaikkea siihen matkaan liittyvää joka mieltä painaa tai muuten vain saa minut onnelliseksi.

Pienen matkaajan nimi on Peukaloinen... joku voi minut tunnistaakin mutta ei se mitään. Olen tällä hetkelle rv 9 eli ihan alussa ja tarkat päivät hedelmöittymispäivästä ovat 8+5.

Ensimmäisessä ultrassa joka oli viime viikolla näkyi yksi pikkuinen 12,7 mm kokoinen Peukaloisen alku. Se oli meille merkki että nyt minussa ihan oikeasti on elämää ja kaikenlaisia oireitakin tässä alkaa kerääntyä.

Niin.... niitä oireita... Niitä on ollut todella vähän, kuvotus on ehkä ollut päällimmäinen mutta sekin on niiiiiiin kovin pientä ettei haittaa edes elämää. Rinnat ovat sivuilta kipeät ja taitavat olla pikkasen kasvaneetkin jo, masu on pikkaisen pyöristynyt mutta kukaan ulkopuolinen ei sitä vielä huomaa ja väsymistä on havaittavissa, se on joskus valtaisa. Ruoka maistuu vähän liiankin hyvin ja eritoten makeat, kaikki makeat käyvät joten pitääkin vähän miettiä mitä suuhunsa nyt laittaa kun nuo vaakalukemat näyttävät kohoavan.

 

Yritystä

Meillähän siis on jo takana tätä odotuksen odotusta yli 6 vuotta. Siihen mahtuu 3 x ICSI, 2 x tuoresiirtoa, 7 x PAS, 6.9.-10 sain sitten sen +, elämäni ensimmäisen plussan ja se oli erittäin rankka hetki. Myöskin adoptio-prosessin alkuharkinta, lääkäreissäkäynnit ja hyväksynnän aloittaminen tuli jo koettua mutta lopetimme sen kesken... se oli liian rankkaa eikä ollut meitä varten tehty.

Plussan jällkeisessä hetkessä oli paljon kyyneleitä, todella paljon niitä, onnellisuutta, epäuskoisuutta ja pelkoa. Kaikki tunteet käytiin jälleen läpi kuten niitä on jo käyty miljooniin kertoihin tuon 6-v aikana ja tuo ensimmäinen ultraus sai sitten tuon epätodellisuuden muutumaan todeksi. Sen jälkeen uskalsin kertoa vanhemmilleni ja työkavereilleni.

Vanhemmilleni tämä on ensimmäinen lastenlapsi. He ovat niin onnellisia.

Mikäänhän ei ole varmaa vieläkään näin alussa mutta en voi elää pelossa, tämä on 1. raskauskokemukseni ja yritän nauttia siitä. Jos saamme keskenmenon, en voi vaikuttaa asiaan millään tavalla, siitä tulee musertava kokemus mutta selviämme siitäkin kuten selvisimme kaikesta muustakin. Olen tällä hetkelle aika onnellinen ja voin vain toivoa että saan kokea tämän tuoman äitiyden.